Kauniaisten perustamiselle juuri vuonna 1906 oli lukuisia edellytyksiä. Tärkein oli rautatieyhteys Helsingistä Turkuun. Rata oli valmis Karjaalle asti vuonna 1903. Toinen syy oli uusi tapa rakentaa vihreää yhteiskuntaa 1900-luvun alkupuolella. Kolmas perustui yksityiseen aloitteeseen, että tämä seutu oli sopiva. Perustettiin yhtiö ja jaettiin tontteja suuresta alueesta joka oli juuri ostettu Glimsin tilalta.
Näitä ehtoja on monta kertaa korostettu, mutta aina löytyy uusi sukupolvi, jolla on uusia kysymyksiä. Yksi tuoreimmista on: miksi ei kaunista asemarakennusta käytetä?
Oikeutettu kysymys vaatii lyhyen perustelun. Yhtiö Ab Grankulla näki, että heidän vastikään ostamansa alue kasvavalle huvilayhdyskunnalle kaipasi asemaa. Ylimääräinen yhtiökokous 29. syyskuuta 1906 hyväksyi rautatiehallituksen ehdotuksen ajanmukaisen aseman rakennuttamiseksi. Ehdoissa yhtiö luopui ilman kuluja asemalle tarpeellisesta noin kuuden tynnyrinalan maa-alasta.
Yhtiön johtokunta hyväksyi ehdotuksen, että tilapäinen laituri muutetaan asemaksi ”ennen toukokuun ensimmäistä päivää vuonna 1907. Ja asemarakennus rakennetaan kahden vuoden kuluessa siitä.”
Keväällä 1907 uuden aseman rakennustyöt alkoivat. Tavaraliikenne alkoi toimia lokakuussa samana vuotena. Toinen syyskuuta 1908 Kauniaisten asema avattiin kaikelle liikenteelle. Uusi asema tarvitsi tietenkin asemarakennuksen. Sen piti ennen muuta sisältää lipunmyynnin ja odotussalin. Etelä-Suomen asemarakennukset suunnitteli yleensä rautatiehallituksen arkkitehti Bruno Granholm, joka ilmeisesti vastasi myös Kauniaisten aseman suunnittelusta.
Rakennus pystytettiin tukevalle graniittijalustalle, rakennettiin hirsistä ja laudoitettiin. Vuonna 1911 se suurennettiin, ilmeisesti sen takia, että asemapäällikölle saatiin suurempi asunto. Eniten puhuttiin Gustaf Adolf Mellinistä, joka oli asemapäällikkö 1924-1935. Melliniä arvostettiin kohteliaana ja joviaalisena matkustajia kohtaan. Hän saattoi jopa pidätellä junan lähtöä, jotta myöhässä tulleet matkustajat ehtivät mukaan.
Rautatiehallitus vastasi asema-alueen houkuttelevista perennoista ja kukkivista pensaista. Paroni Mellinin oma puutarha oli täynnä kasveja. Oli hedelmäpuita, marjapensaita ja kellari, joka on edelleen olemassa. Aseman alue laajennettiin länteen ja se täyttyi useista rakennuksista radan toisella puolella. Niissä oli muutamia henkilökunnan asuntoja ja ulkorakennuksia, sauna ja hyvin suuri jääkellari.
Nykyisin paikalla on kaksi suurta kerrostaloa. Vanha ylikäytävä puomilla ja ratavahdin pieni mökki ovat poissa. Tilalla on tunneli, joka ristittiin nopeasti ruotsiksi ”undergången” eli tuhoksi, 1960-luvulla, jolloin se rakennettiin. Muistoissa nousevat esille ratapölkyistä rakennettu korkea puusilta, joka johti yli radan asemarakennuksen itäpuolella. Se oli ristitty ruotsiksi ”högfärden” eli ylimielisyydeksi, mutta purettiin, kun rata sähköistettiin 1960-luvulla.
Varhaisissa valokuvissa näkyy ensimmäinen kioski avoimella paikalla, joka oli jo silloin varattu jatkokyydeille eli ajureille ja hevoskärryille, tai 1920-luvulta takseille. Grankullan kylpylän upeat hevoset kuljettivat vieraita nykyiseen Kaunialaan, jossa oli oma talli, ja jossa muun muassa ylilääkärin nuori tytär auttoi eläinten hoitamisessa.
Asema oli nähnyt lukuisia kuuluisuuksia, muun muassa Selma Lagerlöfin vuonna 1912, kun paikalla ollut koulutyttö otti hänestä valokuvan. Lagerlöf oli menossa Vallmogårdiin Mikael Lybeckin reessä. Kylpylän vieraisiin kuului myös Aleksandr Kerenski. Hän oli paluumatkalla Venäjälle lyhyen lepotauon jälkeen tapahtumarikkaana keväänä 1917. Lehtileikkeen mukaan Kerenski oli kukitettu lähdön hetkenä.
Kauniaislaiset tulivat mielellään asemalle kuulemaan tuoreimmat uutiset. Väkeä kerääntyi myös kun Suomi oli julistautunut itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. Silminnäkijän muistikuvan mukaan venäjänkielinen nimi maalattiin heti yli. Väkeä kerääntyi asemalle myös huhtikuussa 1918, ja he toivottivat saksalaiset joukot tervetulleiksi sisällissodan aikana. Ihmiset oppivat tuntemaan toisiaan, tiedettiin nimeltä kuka oli kuka, ja kuka asui missäkin, ja keneltä voi pyytää apua.
Asemarakennus rakennettiin ajankohdan mukaisesti kansallisromanttiseen tyyliin, jossa oli mukana häivähdys jugendia. Tuontyylisesti rakennettiin myös aika moni sen ajan huviloista.
Odotussali oli hyvin tärkeä paikka kasvavalle yhteisölle. Tilaa oli kokouksille ja keskusteluille yhteisistä asioista, kuten teiden rakentamiselle ja järjestysasioille. Ab Grankulla piti huolen yhteiskunnasta 1920-luvulle asti johtokunnan avulla, johon pankinjohtaja Janne Thurman, huvilayhteisön aloitteentekijä, oli itsestään selvä valinta.
Aseman odotussalissa oli kartta, josta ilmeni, mitkä tontit oli myyty, ja ihmiset saattoivat seurata alueen kasvua. Kartta oli ajanmukaisissa raameissa jotka avattiin avaimella. S-kirjain kartassa osoitti myytyjä tontteja. Kartta on edelleen olemassa ja roikkuu kaupungintalon teknisellä osastolla. Vuonna 1920 Kauniainen muuttui kauppalaksi ja alkoi noudattaa kunnallista byrokratiaa.
Kauniaisten asemasta tuli heti yksi Espoon tärkeimmistä asemista. Kehitys ei johtunut pelkästään kasvavasta yhteiskunnasta, joka oli tiukasti rakennettu lähelle rautatietä. Myös vuosisatojen ajan kehittynyt tiestö Kaunaisten läpi vaikutti kehitykseen. Näihin kuuluivat vanha myllytie, joka tunnetaan nykyisin Asematienä ja Vanha Turuntie. Kauniaisissa tarvittiin kuljetusta erilaisille maataloustuotteille, eläimille ja maanviljelykoneille. Nopeasti vuosina 1906-1912 kehittynyt Kauniainen tarvitsi myös rakennustarvikkeita. Keramiikkatehdas Kera lähetti hyvin pakattuja astioita ym. Kauniaisten aseman kautta myyntiin.
Aseman työnjohtaja Axel Lindström johti kymmenien vuosien ajan suurta määrää työntekijöitä. Samalla hän oli hyvin aktiivinen kauppalan erilaisissa luottamustehtävissä.
Vuodesta 1928 Kauniaisten asema tunnettiin Valtion rautateiden käyttämän nimen suomalaisen version Kauniainen mukaan. Vuodesta 1949 myös Kauniainen alkoi käyttää kunnan nimenä Kauniaista. Kunnan nimen päätti valtuusto äänestyksessä. Kunnan vaakuna valittiin kilpailussa vuonna 1951, ja siinä oli orava ja kolme heraldista ruusua. Graafikko Ahto Numminen voitti kisan.
Nykyisin kaunis asemarakennus on tyhjä ja odottaa päätöstä tulevaisuudesta. Viimeiset junaliput myytiin 31. toukokuuta 2004. Elokuun lopussa 2008 rakennuksessa paloi ja kauniaislaiset tymästyivät. Rakennus pelastettiin.
Moni luuli, että aseman omistaa Kauniainen, ja ajatteli, että kaupungin pitää tehdä jotain huvilayhdyskunnan symbolien pelastamiseksi. Asemarakennus on kuitenkin Senaatin Asema-alueet Oy:n omistuksessa.
Kauniainen voi vain toivoa asiassa kaikille sopivaa ratkaisua, jossa kunnioitetaan sekä historiaa että nykyaikaa.
CLARA PALMGREN
CLARA.PALMGREN@KOLUMBUS.FI
KÄNNÖS: JUHANI HEIKKILÄ
Artikkelin sitaatit on otettu Rudolf Rannikon Grankullakirjasta. Kirja julkaistiin vuonna 1946. Kirjoja Kauniaisista voi lainata Kauniaisten kirjastosta.