Maailmassa pakenee nyt sotaa 28 miljoonasta lasta. Heistä yhdeksän on asettumassa Kauniaisiin ennen vuoden loppua. Heistä noussut kohu tulevan perheryhmäkodin naapurien valitettua asiasta on ollut suuri, olihan valitus kohtuuton suhteessa lasten lukumäärään ja heidän hätäänsä.
Kauniainen nousi otsikoihin myös pari vuotta sitten kun oli vastaanottamassa kongolaista pakolaisperhettä. Naureskeltiin lintukodolle, joka on ”hälytystilassa muutamasta pakolaisesta”. Tuolloin kohu ja pilkka oli aivan turhaa, juuri näin kuin Kauniainen toimi, pitääkin toimia, tiedottaa ja valmistaa kunnan asukkaita tulevaan, ja hälventää mahdollisia pelkoja.
Pakolaisten vastaanottaminen on kunnille vapaaehtoista, mutta ilman kuntien sitoutumista Suomi ei pysty kotouttamaan meillekin nyt ennätysmäärin tulleita pakolaisia.
Nopea kotoutuminen palvelee koko yhteiskuntaa: lyhemmät prosessit säästävät kuluja ja mitä nopeammin tulijat pääsevät normaalin elon syrjään kiinni, sitä vakaampi on koko yhteisö. Kaikkien kuntien panosta tarvitaan ja Kauniainen pyrkiikin omalta osaltaan osallistumaan vastuun kantamiseen. Hyvä niin, sillä näin paljon pakenevia ihmisiä ei ole ollut liikkeellä sitten toisen maailmansodan.
En voi olla pysähtymättä tuohon toiseen maailmansotaan, sillä se on ollut pakolaisten oikeuksien, ja edelleen laajemmin ihmisoikeuksien kannalta merkittävä. Toisesta maailmansodasta, sen kaikkine kauheuksineen, muodostui sodan päätyttyä eräänlainen ihmisyyden rajapyykki. Oli pakko alkaa rakentaa ja luoda yhteiset pelisäännöt: synnytettiin YK ja ihmisoikeussopimukset.
YK:n peruskirjasta voi yhä kuulla pelon tuosta ihmisyyden katoamisesta, ja siinä vakuutetaan painavin sanoin ”uskoa ihmisyksilön arvoon ja merkitykseen sekä yhtäläisiin oikeuksiin” ja luvataan ”osoittaa suvaitsevaisuutta”. Tälle peruskirjalle rakentuvat muut ihmisoikeussopimukset, jotta ihminen muistaisi, ja osaisi käyttäytyä niin kuin ihmisen kuuluu.
Näiden yhdessä luotujen sopimusten viesti ja velvoittavuus tuntuu valitettavasti unohtuneen, eikä ihminen vieläkään, sittenkään, osaa käyttäytyä ihmisiksi.
Luulisi Suomen oman historiankin tuoneen ymmärrystä pakolaisten asemaan. Suomi joutui lähettämään noin 70 000 omaa lastaan suojaan toista maailmasotaa pääosin Ruotsiin, mutta myös muihin Pohjoismaihin. Heistä noin 16 000 jäi näihin maihin pysyvästi. Saimme tuolloin apua myös UNICEFilta. Nyt UNICEF auttaa näitä miljoonia pakolaislapsia köyhissä maissa, sillä nämä maat, samalla kun kamppailevat omissa kehityshaasteissaan, vastaavat 86 prosentista maailman pakolaisista, eivätkä selviä yksin taakastaan. Rikkaisiin maihin pakolaisia tuleekin maailman mittakaavassa vähän, Eurooppaan vain kuusi prosenttia kaikista pakenevista.
Pakolaisia on toki ollut, Suomeenkin päin tulijoita, jo ennen kuin pakolaisten asemaa turvattiin ihmisoikeussopimuksin. Eräs heistä oli Kauniaisissa yli neljäkymmentä vuotta asunut, nyt jo edesmennyt appiukkoni, jonka perhe lähti vasta perustetusta Neuvostoliitosta Stalinin vähemmistövainoja pakoon Suomeen. Appeni sai täällä mahdollisuuden ja kasvoi sen tuottavaksi jäseneksi. Hän oli paitsi ensimmäisen polven maahanmuuttaja, tataari, myös sotiemme veteraani, Helsingin kauppakorkeakoulun ekonomi ja Suomen aateloitu jääkiekkoleijona.
Tätä toivon nyt tänne Kauniaisiin muuttaville pakolaislapsille, mahdollisuutta kasvaa täyteen mittaansa. Siihen he tarvitsevat kaiken meidän tukemme.
Inka Hetemäki
toimii ohjelmajohtajana Suomen UNICEFissa ja hänellä on taustaa myös pakolaistyöstä.