Sata vuotta sitten Kauniaisten kylpylässä kävi erittäin kuuluisia ihmisiä. Muun muassa ministeri Aleksandr Kerenski tuli tänne lepäämään ja keräämään voimia jaksaakseen vapauttaa Venäjän tsaarinvallasta.
“MONSIEUR LE MINISTRE! De la part de notre école…”
Näin alkaa Grankulla samskolan rehtorin Magnus Hagelstamin puhe ministeri Aleksandr Kerenskille (1891–1970) tämän vieraillessa koulussa 16. huhtikuuta 1917. Mutta kuka oli tämä ministeri, joka liikkui Kauniaisissa tasan sata vuotta sitten? Ja miksi juuri täällä, ja mitä varten?
Kerenski kyllä tiesi mihin hän tuli, kun hän asettui Bad Grankullaan. Hän tiesi, että siellä hän saisi levätä ja saada hoitoa munuaisvaivoihinsa. Pienestä Kauniaisista hän tuskin tiesi mitään. Nyt, sata vuotta myöhemmin, tietävät asukkaat hyvin vähän siitä, miltä Kauniainen näytti Kerenskin vierailun aikaan. Onneksi yhdyskunnan historiasta on useita kirjoja ja monia arkistoja joita tutkia. Tässä seuraa nyt pieni kuva Kauniaisista anno 1917.
Rakennusbuumista itsenäisyyteen
Talvella 1917 Kauniainen vietti suhteellisen rauhallista elämää. Ensimmäinen rakennusbuumi 1906–12 oli ohi. Yhdyskunta keskittyi nyt käytännön asioiden hoitoon ja hallintoon. Yksi suurista kysymyksistä oli rakennusjärjestys, joka hyväksyttiin yhdyskunnan kokouksessa 23.1.1917. Pääperiaatteisiin kuului, että maisemalliset piirteet piti säilyttää, tontit eivät saaneet olla puolta hehtaaria pienempiä eikä niille saanut rakentaa kahta asuinrakennusta ja kumpaankin yhtä huoneistoa enempää. Sen lisäksi teolliset yritykset kiellettiin. Vihreää linjaa toteutettiin määrätietoisesti.
27.2.1917 valittiin 18 yhdyskuntavaltuutettua, joiden piti edustaa kaikkia ammatteja Kauniaisissa. Oltiin matkalla kohti irtautumista äitikunta Espoosta, mikä tapahtuikin 1.1.1920, kun Kauniaisista tuli itsenäinen kauppala. Tiiviin yhteisön ja asujaimiston aika 1915–20 oli silloin ohi.
Ensimmäinen maailmansota 1914–18 johti siihen, että elintarviketilanne huononi myös Kauniaisissa, ja tätä varten perustettiin syksyllä 1916 komitea. Se loi korttisysteemin viljatuotteille ja periaatteet niiden oikeudenmukaiselle jaolle. Sama komitea huolehti myös polttopuiden hankkimisesta yhdyskunnalle. Levottomuudet johtivat siihen, että palkattiin yövahteja, ja yksityisin varoin ostettiin poliisikoira.
Kerenski otettiin riemuiten vastaan
Tähän yhteisöön tuli Pietarista Aleksandr Kerenski. Häntä ei todennäköisesti kiinnostanut seudun hallinto, mutta häntä kiinnosti vierailla Grankulla samskolassa ja venäjänopettajan avustuksella puhua sen oppilaille. Heihin Kerenski teki suuren vaikutuksen vuolaalla puheellaan ja suurilla eleillään. Oppilaat tuskin tiesivät, että Venäjällä Kerenski tunnettiin suurena puhujana.
He eivät oletettavasti tienneet paljon muutakaan, mutta ehkä sen, että Kerenski oli ollut samana talvena syöksemässä Nikolai II vallasta. Se riitti, ja hänet otettiin riemuiten vastaan, ei ainoastaan koulussa vaan myös muualla Kauniaisissa, jonka asukkaat veivät kiitollisia kukkatervehdyksiä kylpylään. Toivottiin, että uudet tuulet toisivat helpotusta idän painostukseen.
Grankulla samskola oli tuntenut uusia tuulia jo 24.3. jolloin koulu heti tsaarin kukistuttua 15.3. järjesti vallankumousjuhlan. Yksi oppilaista luki Topeliuksen runon Aamulaulu, maisteri Ragnar Hollmerus soitti vapauslaulu Marseljeesin ja rehtori Hagelstam puhui aiheesta vallankumoukset. Tuntui siis suurelta sitten huhtikuussa saada ottaa vastaan Venäjän – ja Suomen suuriruhtinaskunnan – uusi johtaja. Muun muassa näin Kerenski sanoi oppilaille: ”Muistakaa aina taistella aatteen, jalouden ja totuuden puolesta! Älkää antako kenenkään painaa teitä alas, teidän ei tarvitse koskaan taipua orjuuden ikeen alle!”
Tavoitteena vapauttaa Venäjä tsaarinvallasta
Aleksandr Kerenski oli juristi ja syntynyt samassa kaupungissa kuin Lenin. He halusivat samaa asiaa, vapauttaa Venäjän tsaarinvallan ikeestä, mutta he valitsivat eri tiet. Kerenski oli sosiaalivallankumouksellinen, Lenin johti kommunistista vallankumousta. Kerenskin aika oli lyhyt, se kesti maaliskuusta 1917 marraskuuhun 1917. Sillä aikaa Lenin odotti, muun muassa Sveitsissä.
Kerenskin aika vallassa alkoi riemuitsevalla vierailulla Helsingissä jo 29. maaliskuuta. Rautatieasemalla häntä olivat vastassa tuhannet ihailijat ja suuri puhallinorkesteri. Kerenski luki tervehdyksen vapaalta Venäjältä Suomelle. Joitakin tunteja myöhemmin hän laski punanauhaisen seppeleen Runebergin patsaalle ja iltapäivällä hän keskusteli valtiopäivämiesten kanssa.
Nikolai Bobrikovin ja Franz Albert Seynin jälkeen Kerenski tuli kuin ”kevään airut”, kirjoittaa kirjailija Martti Kurjensaari, joka haastatteli tätä New Yorkissa vuonna 1967.
Kevät 1917 oli raskas ja Kerenski palasi Suomeen huhtikuussa levätäkseen Kauniaisten kylpylässä. Siellä häntä ympäröivät ihailevat naiset ja miehet. Hoidon on täytynyt olla korkealuokkaista, sillä hän eli maanpaossa vielä kauan ja kuoli vasta 89-vuotiaana. Myöhemmin hän muisteli haastatteluissa lämmöllä tohtori Einar Runebergiä, joka hoiti häntä keväällä 1917.
Pakotettiin pakenemaan lokakuun vallankumouksen jälkeen
Kerenskistä tuli oikeusministeri heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen, sotaministeri toukokuussa ja pääministeri heinäkuussa. Elokuusta alkaen tilanne Venäjällä kiristyi ja myös Kerenskiä kohtaan. Syynä oli yleinen sotaväsymys ja bolshevismin voittokulku. Lokakuun vallankumouksen jälkeen vallan otti Lenin ja Kerenskin aika oli ohi. Hän pakeni eikä koskaan palannut.
Kerenski pakeni ensin Suomeen, jossa hän talvella 1918 piileskeli Porvoon maalaiskunnassa Kulloon ja Ilolan kartanoissa. Pako jatkui Englannin, Ranskan ja Australian kautta Yhdysvaltoihin. Maanpakolaisvuosinaan hän erosi, meni uusiin naimisiin ja jäi leskeksi, asui vuosikymmenien ajan New Yorkissa ja opetti vallankumousteoriaa ja kansainvälistä politiikkaa Stanfordin ja Harvardin yliopistoissa.
Kerenski kuoli kesällä 1970 ja haudattiin Englantiin. Siellä kasvoivat hänen poikansa ensimmäisestä avioliitosta ja siellä hänen jälkeläisensä ovat edelleen.
Kerenski epäonnistui tehtävässään. Eräässä haastattelussa 1967 hän sanoi epäonnistuneensa koska oli naiivi. Hän ei koskaan saanut tunnustettua paikkaa maailmanhistoriassa. Venäjällä hänet jätettiin omaan arvoonsa ja Suomessa hänestä tehtiin pilkkalaulu, jonka monet sukupolvet osasivat ulkoa, vanhemmat ihmiset myös Kauniaisissa vielä 30 vuotta sitten.
Lähteet:
Bragen sanomalehtiarkisto ja Kauniaisten paikallisarkisto
R. Rannikko, Grankulla, Minnesskrift 1946, s.26-30
C. Palmgren, artikkelit Kerenskistä Nya Argus 1-2/2007 ja Kaunis Grani 12/2013