Kauniaisten maa kuului aiemmin eri espoolaisille talonpojille, jotka mielellään myivät tonttimaata helsinkiläisille tulevaa huvilaelämää varten. Varsinaista viljavaa peltomaata oli oikeastaan vain nykyisen keskustan kohdalla, vyöhykkeessä, joka sopi rautatien rakentamiseen 1900-luvun alussa. Kauniainen koostui kallioista ja havumetsästä, jotka eivät kelvanneet maanviljelykseen. Maa ei ollut vielä kallista.
Ab Grankulla perustettiin vuonna 1906, ja se osti heti hyvin laajan alueen, pääosin Glimsin tilasta. Yhtiö hallinnoi tonttimyyntiä ja otti vastuun teiden vedosta, puhtaanapidosta ja muista ensimmäisistä toimenpiteistä. Myöhemmin mukaan tuli kaupunkisuunnittelu ja hallinto. Tavoitteena oli varhain tulla itsenäiseksi kunnaksi, mikä toteutui, kun Kauniainen hyväksyttiin vuonna 1915 ”taajaväkiseksi yhdyskunnaksi” ja vuonna 1920 kauppalaksi. Ensimmäisten kymmenen vuoden aikana Kauniaisiin muodostui lähes 500 tonttia. Omistajien kiinnostus kohdistui huvilaelämään, ison tai pienen puutarhan kera. Tavoitteena oli elämä maalla, paljolti lasten vuoksi. Ei ollut yllättävää, että Kauniainen muodostui turvapaikaksi taiteilijoille ja kirjailijoille. Se kuului ajan henkeen.
Kauniaisten pohjoisosassa, Lippajärven eteläpuolella, on korkea kallioharjanne. Sieltä kuvanveistäjä Alpo Sailo (1877–1955) osti suuren alueen yhdessä puolisonsa, laulaja Helgan, kanssa. Osa tontista on yhä pojanpojan Ilkka Sailon perheen asuttama.
Sailot halusivat muuttaa maaseutuympäristöön kuten monet taiteilijat muillakin paikkakunnilla, ei vain Suomessa (ks. esim. Järvenpää), vaan myös Pohjoismaissa ja Euroopassa. Kauniainen kasvoi taiteilijapaikkakunnaksi etenkin vuosikymmeninä ennen 1940-lukua. Tämä ja huvila-arkkitehtuuri antoivat paikkakunnalle oman luonteensa. Alpo Sailo oli jo vakiintunut kuvanveistäjä Suomen taidehistoriassa, kun hän vuonna 1906 suunnitteli kotinsa Kauniaisiin. Huvila nimettiin Helkavuoreksi puolison mukaan. Poika Jyrki (1913–1980) ryhtyi myös kuvanveistäjäksi ja asui lähes koko elämänsä tontilla.
Minulle Sailon perheestä tuli hyvin tärkeä osa Kauniaisten taiteilijaelämää. Jyrki Sailo opiskeli mm. Italiassa, sai hevosista lempiaiheensa ja kertoi mielellään ratsuväenaikaisista kokemuksistaan. Hänen ehdotuksensa Mannerheimin ratsastajapatsaaksi sai kolmannen palkinnon. Se oli pitkään sijoitettuna Kaunialaan, hyvin näkyvissä ensimmäisen kerroksen ikkunasta pihalle. Hän kertoi, että hänen kiinnostuksensa hevosiin oli saanut alkunsa siitä, että perheellä oli aina hevonen. Siksi olikin suuri hetki viisivuotiaalle, kun hän huhtikuussa 1918 näki saksalaiset sotilaat kauniine hevosineen nousemassa jyrkkää Petaksen mäkeä kodin lähellä. He olivat matkalla Hangosta Helsingin taisteluihin. Kaupungin taidekokoelmissa on useita hänen hevospiirroksiaan sekä mm. pieni pöytäveistos Janne Thurmanista, Kauniaisten perustajasta. Kun Villa Bredaa 2020-luvun alussa laajennettiin, otin yhteyttä Jyrkin poikaan Ilkkaan, joka lahjoitti kaksi pientä, kipsistä valmistettua kissanpentua valettavaksi veistosryhmäksi kivelle kahden hoivaosaston väliseen puutarhaan. Koronan vuoksi avajaisseremoniaa ei valitettavasti järjestetty. Sen Jyrki Sailo olisi ansainnut.
Alpo Sailon tytär Merike oli naimisissa taidemaalari Mikko Laasion (1913–1997) kanssa. Heillä oli oma punainen mökki ateljeineen Helkavuoren länsipuolella, hänen lapsuudenkotinsa kupeessa. He iloitsivat aina vieraista. Mikko Laasio maalasi voimakkaasti ja vahvasti, mielellään Itä-Suomen autioita maisemia. Hän kuului Lokakuun ryhmään, yhteen sodanjälkeisen ajan taiteilijaryhmistä. Kuvataiteilija Sven Grönvall, ”Svenka”, kuului heidän läheisiin ystäviinsä Kauniaisissa. Mikko Laasio on myös edustettuna kaupungin taidekokoelmassa. Minulle oli kunniaasia järjestää muistonäyttelyt Jyrki Sailon ja Mikko Laasion taiteesta Vallmogårdin pienessä galleriassa useita vuosikymmeniä sitten. Laasion mökki purettiin maan tasalle muutama vuosi sitten.
Suuri päähuvila Helkavuori on yhä olemassa suojelukohteena. Se oli avoinna vierailuille marraskuussa 1977 Alpo Sailon 100-vuotismuistoviikkojen aikana. Vierailijoita oli runsaasti, etenkin oppilaita Mäntymäen koulusta, jonka rehtori Jussi Korvenmaa oli myös taidehistorioitsija ja Alpo Sailon taiteen tuntija. Noin sata vuotta Sailon suvun omistuksessa olleella huvilalla on nykyään uudet omistajat.
Helkavuoren suunnitteli Alpo Sailo yhdessä taiteilijaystäviensä Akseli Gallen-Kallelan ja Carl Bengtsin kanssa. Se kantaa ajan karjalaista leimaa, ruskeaa hirsirakennetta ja jyrkkää harjakattoa. Näkymän huvilasta länteen ja pohjoiseen metsien ja avointen peltojen yli on täytynyt olla vahva, hyvin isänmaallinen kokemus kauan sitten. Silloin Sailon lapset juoksivat Lippajärven rantaan uimaan. Turuntie valmistui vasta 1930-luvun lopulla.
Helkavuoresta tuli monien taiteilijaystävien kokoontumispaikka samaan tapaan kuin Mörnen perheen Granmorasta, Lybeckin Vallmogårdista, Werner von Hausenin Reirestä ja Runebergin Furugårdista. Helkavuorella vallitsi suomen kieli. Kulttuurikodit olivat avoimia molemmille kielille. Tiedämme, että kirjailija F. E. Sillanpää kävi Mörneillä ja että Elmer Diktonius, joka asui pitkään Kauniaisissa, kirjoitti sekä ruotsiksi että suomeksi.
Alpo Sailo työskenteli veistostensa parissa ateljeessaan Helsingissä. Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa kuuluu runonlaulaja Larin Paraske, istuva naishahmo Finlandia-talon läheisyydessä. Alpo Sailo on sanonut, että Lönnrot ikuisti runot, mutta hän halusi ikuistaa laulajat. Tuon ajan tunnetuista kulttuurihenkilöistä on mm. M. A. Castrénin, Eino Leinon ja E. N. Setälän rintakuvat.
Vanha Turuntie 21:n ja Sailonkuja 1:n kulmassa (joka johtaa Helkavuoreen) on kaksi kivistä portinpylvästä, joilla on oma historiansa. Ne on nykyään liitetty teräsverkkoaitaan. Ne ovat kiitos kahdelta kivimieheltä, jotka Alpo Sailo onnistui vapauttamaan Suomenlinnan vankileiriltä vuonna 1918. Hän tarvitsi heitä patsaiden ja rintakuvien tekemiseen.
Kun Alpo Sailo ja Helga erosivat, Helga omistautui kahvila- ja ravintolatoiminnalle Villa Siestassa, Helkavuoren koillispuolella olevassa naapurihuvilassa. Alpo Sailo meni naimisiin oppilaansa Ninan kanssa, muutti ja perusti uuden perheen. Villa Siesta on yhä olemassa ja sillä on oma historiansa – kuten niin monella vanhalla huvilalla Kauniaisissa. Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassa Glasverandor och snickarglädje / Asuminen ennen ja nyt nämä huvilat on kuvattu valokuvin. Kirjaa voi lainata Kauniaisten kaupunginkirjastosta.
CLARA PALMGREN
FM KULTTUURINEUVOS
CLARA.PALMGREN@KOLUMBUS.FI
KÄÄNNÖS: PATRICIA HEIKKILÄ