Kauniaisiin rakennettiin suuri määrä huviloita vuosina 1906–1912. Suurin osa niistä oli puurakenteisia, mutta joukossa oli myös muutamia poikkeuksia. Kivihuvila Vallmogård valmistui vuonna 1907 lähes samaan aikaan kuin Villa Pelander (nykyinen Työväen Akatemia). Asematie 18:aan ja 20:een rakennettiin noin vuonna 1910 kaksi kivihuvilaa, mahdollisesti saman henkilön, kamreeri E. Fagerströmin, rakennuttamina. Molemmat ovat edelleen olemassa. Numerossa 18 sijaitseva Villa Synvillan on yhä yksityishuvila, mutta numerossa 20 sijaitseva huvila muutettiin noin vuonna 1920 VPK:n taloksi.
Teoksessa Asuminen ennen ja nyt: Kauniaisten huvilakulttuuria (1988) on muutamia huomioita VPK:n talosta. Rakennuksella on Kauniaisten yhteisölle niin suuri historiallinen merkitys, että siitä on aihetta kertoa tarkemmin. Ajan myötä vanhasta löytyy usein uutta.
Aloitamme professori Severin Johanssonista ja hänen perheestään, jonka kerrotaan asuneen huvilassa 1910-luvulla. J. J. Huldénin kirjoittama Severin Johanssonin elämäkerta (1935) vahvistaa, että hän asui Kauniaisissa 1910-luvulla. Hän oli tuolloin juuri mennyt naimisiin Toini Stadighin kanssa sekä oli isä edellisen avioliittonsa kahdelle tyttärelle ja pojalle. Tyttäret on merkitty Kauniaisten yhteiskoulun oppilasmatrikkeliin (1907– 1957) koulun oppilaiksi vuosina 1915–1918. Poika Gunnar, josta myöhemmin tuli tunnettu toimittaja, opiskeli Helsingin Nya svenska läroverketissä. Severin Johansson opetti Grankulla samskolassa avaruusgeometristä piirustusta vuosina 1916–1918, ja Toini Johansson opetti samoina vuosina matematiikkaa. Yhteiskoulun rehtori Magnus Hagelstam onnistui palkkaamaan monipuolisesti sivistyneitä opettajia, jotka olivat usein myös yhteiskunnallisesti aktiivisia.
J. J. Huldén siteeraa kirjassaan lyhyesti Severin Johanssonin vaikutelmia Kauniaisista: ”Kauheaa siellä Kauniaisissa. Pitää nousta keskellä yötä, teitä ei ole, vain kinoksia, joiden läpi on kahlattava, ja on niin pimeää, että sikari osuu puunrunkoihin.” Toisessa sitaatissa hän toteaa: ”Teidänkin pitäisi asua Kauniaisissa niin kuin minä; siellä on niin raikas ilma, että unohtaa saman tien sekä kravatin, että jakausviivan.” Johanssonin pariskunta haki sisällissodan aikana turvaa kirjailija Arvid Mörnen luota. Siellä Toini Johansson sai, Huldénin sanoin, ”melko vakavan vamman”, ampumahaavan jalkaansa. Mörnen huvila Helsingintiellä 15 sijaitsi valitettavasti tulilinjan varrella. Perheen muuttoon Turkuun oli monia syitä. Turku oli myös Johanssonin puolisoiden opiskelukaupunki.
Professori Severin Johansson oli yksi maamme merkittävimmistä matemaattisista lahjakkuuksista. Hänet kutsuttiin vuonna 1918 perustettuun suomenruotsalaiseen Åbo Akademihin, jossa hän toimi legendaarisena rehtorina lähes kymmenen vuoden ajan aina kuolemaansa vuonna 1929 saakka. Hän kuului yliopiston tärkeimpiin tukijoihin aikana, jolloin akatemia sai huomattavaa taloudellista tukea varakkailta turkulaisilta lahjoittajilta. Johansson oli itse kasvanut Taalintehtaalla teollisuustyöläisen poikana. Isä ymmärsi varhain poikansa poikkeukselliset lahjat. Vanhemmat tukivat häntä voimakkaasti, ja poika puolestaan rakasti heitä suuresti.
Kun Johanssonin perhe muutti Turkuun, suuri kivihuvila siirtyi Kauniaisten Vapaaehtoisen Palokunnan (VPK) käyttöön. Yhteisö oli hoitanut tulipalonsa vuoteen 1909 asti, mutta tuona vuonna järjestettiin yleinen kokous ensimmäisten sammutusvälineiden hankkimiseksi. Niitä varten rakennettiin yksinkertainen puinen vaja rautatien varteen, lähelle vanhaa tasoristeystä keskustassa. Palokunta- ja nuorisotoimintaan osallistuminen oli tuohon aikaan poliittisesti hyväksyttävää. Toimintaa pidettiin isänmaallisena ja kulttuurisena, ei poliittisena vastarintana. Tämä sopi Kauniaisille erityisen hyvin. Paikkakunnalle oli asettunut runsaasti akateemisesti koulutettuja ja kulttuuritaustaisia ihmisiä, ja lapsirikkaat perheet arvostivat nuorille hyödyllistä toimintaa. Virallisesti Kauniaisten VPK perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1912.
Rudolf Rannikon Kauniaisten historiaa käsittelevässä teoksessa (1946) Helge Hindström kirjoittaa VPK:n toiminnasta sen kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Hänen mukaansa kauppala oli ”avokätisesti osallistunut menoihin”, ja palokunta oli vahvistanut talouttaan jäsenmaksuilla, juhlasalinsa vuokraamisella sekä sillä, että ”jäsenet olivat henkilökohtaisesti laajassa määrin osallistuneet erilaisiin rakennustöihin, joihin kuului muun muassa sähköpuhaltimella varustettu letkunkuivaustorni”. Teksti viittaa aikaan, jolloin ”palokunta oli kauppalan tuella vuonna 1921 ostanut suuremman tontin yhdyskunnan keskustasta”. Nyt olemme kivihuvilassa, jonka Johanssonin perhe oli jättänyt ja joka sovitettiin uuteen, julkiseen käyttöön. Ratkaisu osoittautui erinomaiseksi.
Siellä järjestetty toiminta on jo pitkään koonnut kaikenikäisiä kauniaislaisia yhteen kokouksiin, juhliin, huutokauppoihin, konsertteihin, näyttelyihin, teatteriesityksiin, elokuvanäytöksiin, häihin, tanssi-iltoihin – ja vuosikymmeniä sitten myös kesäisin ulkona sijainneelle tanssilavalle. Huviloihin palvelukseen tulleet suomenkieliset tytöt suosivat usein Vanhan Turuntien varrella, Bad Grankullan alapuolisessa laaksossa sijainnutta ”Talo”-nimistä tanssipaikkaa (nykyisin purettu). Tuskin Kauniaisissa on kuitenkaan koskaan ollut yhtä merkittävää kaikkia kokoavaa kohtaamispaikkaa, iästä, kielestä tai kiinnostuksen kohteista riippumatta, kuin VPK:n talo.
Helge Hindström mainitsee VPK:ta käsittelevässä luvussaan lukuisia henkilöitä. Hän kertoo myös suuresta onnettomuudesta, joka kohtasi palokuntaa 26. helmikuuta 1944. Tuolloin paloauto joutui tuhoisaan onnettomuuteen Kilon kartanon kohdalla maantiellä. Kolme palokuntalaista sai surmansa ja kaksi loukkaantui vakavasti. Paloauto oli matkalla pääkaupunkiin ”sammuttamaan ilmapommitusten aiheuttamia tulipaloja”. Menehtyneet kolme palokuntalaista haudattiin 5. maaliskuuta 1944 sankarihautaan paikkakunnan hautausmaalla.
Helge Hindström kirjoittaa myös palokunnan naisosastosta. Se perustettiin vuonna 1926, ja se vastasi muun muassa vilkkaasta teatteritoiminnasta aina 1940-luvulle saakka. Näiden vuosien aikana esitettiin 18 eri näytelmää, joissa näyttelijöinä oli runsaasti kauniaislaisia. Naisosaston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin rouva Tyyni Schulman. Kun hän muutti paikkakunnalta vuonna 1932, ”amatööriteatteriryhmä kärsi suuren menetyksen”. Hän kirjoitti myös monta kirjaa. Nämä teokset kuuluvat nykyisin Vallmogårdin kokoelmaan, johon on koottu kauniaislaisten kirjailijoiden tuotantoa. Se, että hän oli Ruotsissa tunnetuksi tulleen radiotoimittajan Allan Schulmanin äiti ja tämä puolestaan nykyään yhden Ruotsin luetuimmista kirjailijoista, Alex Schulmanin isä, on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka kulttuuriset yhteydet kietoutuvat yhteen Kauniaisten historiassa.
VPK:n talolla on erittäin tärkeä asema Kauniaisten historiassa. Se on kylätalon tavoin koonnut ihmisiä kokouksiin ja erilaisiin tilaisuuksiin jo yli sadan vuoden ajan. Kauniaislaiset seurasivat huolestuneina vuonna 2022 pihalla sijaitsevassa varikkorakennuksessa syttynyttä tulipaloa. Palokunnan ajoneuvot ja operatiivinen kalusto onnistuttiin pelastamaan. Nykyisin palokunta on jälleen täysin toimintavalmis hälytystehtäviä varten.
VPK:n arkisto sisältää asiakirjoja, jotka ovat arvokkaita sekä Kauniaisten historian kannalta että tutkijoille, jotka selvittävät, miten yhteisöt ovat eri aikoina rakentuneet.
CLARA PALMGREN, FM, KULTTUURINEUVOS
KÄÄNNÖS: PATRICIA HEIKKILÄ
Lähteet:
Huldén, J. J.: Severin Johansson: Ett amatörporträtt. Albert Bonniers Förlag, 1935.
Rannikko, Rudolf: Grankulla samhälles historia 1901–1944. Helsinki, 1946.
Asuminen ennen ja nyt: Kauniaisten huvilakulttuuria (1988)