Tunnemme vuosisadan 1900 vaihteen paon kohti vihreää luontoa. Tämä suuntaus levisi Euroopan halki lähtien Englannin suurista teollisuuskaupungeista. Monien muiden tavoin taidehistorioitsija Riitta Nikula on kuvannut sitä Kauniaista käsittelevässä kirjassaan Asuminen ennen ja nyt: Kauniaisten huvilakulttuuria (1988). Kauniaisten huvilakaupungin perusti vuonna 1906 kuusi varakasta helsinkiläisherraa, pankinjohtaja Janne Thurmanin johdolla. He perustivat osakeyhtiön, joka osti maata tontin myyntiä varten. Tämän tiedämme, sillä Kauniaisissa on arkistoitu asiakirjoja hankkeesta ja sen jatkosta.
Kun tontteja alettiin myydä ja huviloita rakentaa, ei paikalla ollut sosiologia tai etnologia, joka olisi voinut tehdä haastatteluja tästä hyvin nopeasta muutosta, ennen kaikkea Helsingistä. Oliko tällä kaipuulla puhtaaseen luontoon muita motiiveja? Se oli suuri, sillä vuosina 1906–1912 myytiin lähes 500 tonttia. Kirjassa Grankulla (1946) on runsaasti tilastoja neljän ensimmäisen vuosikymmenen ajalta. Myös tämä kirja on lainattavissa Kauniaisten kirjastosta. Tämän 40-vuotisteoksen kirjoittaja, kauppalan sihteeri Rudolf Rannikko, käytti työssään hyväkseen kaikkia kauppalan asiakirjoja.
Kirjassa on luotettavaa tietoa Kauniaisten ensimmäisistä, hyvin perustavanlaatuisista ajoista. Saamme tarkkoja tietoja asukasmääristä, asuntojen koosta, ammateista, yhteiskunnallisesta osallistumisesta eri lautakuntiin, kielistä jne., jotka antavat kuvan siitä, miten Kauniaista hallinnointiin, aluksi ilman suurta byrokratiaa. Lautakuntien jäsenissä oli monien eri ammattien edustajia. Kaikkia tarvittiin: opettajia koulua varten, rakennusmestareita rakentamiseen, pankkiväkeä talouden hoitoon. Toimihenkilöitä oli pitkään vain pieni ryhmä. Paljon hoidettiin käytännöllisesti eri pienyritysten kautta. Ne vastasivat mm. polttopuiden ja veden kuljetuksesta hevosilla.
Monilla muuttajilla oli jo jonkinlaista kokemusta porvarillisesta mutta yksinkertaisesta maalaiselämästä, sillä 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä oli ollut suuri innostus kesähuviloihin maaseudulla tai saaristossa. He muuttivat usein yhä pois kesäksi, ja heidän tilalleen tuli helsinkiläisiä viettämään muutaman viikon kesälomaa. Täällä oli marjametsiä, pieni lampi uimista varten, tenniskenttiä ja puutarhoja, jotka myivät mansikoita ja vihanneksia. Kauniainen koettiin miellyttävän vihreänä kesänviettopaikkana.
Mutta viime vuosisadan vaihteen aikoja ajatellen voidaan myös kuvitella huolta. Erityisesti vuosi 1899 voidaan nähdä näkyvänä protestivuotena, jolloin suuri suomalaisvaltuuskunta vetosi Venäjän keisariin maan omien lakien kunnioittamiseksi. Tiedämmekö mitään näistä tunteista niiden keskuudessa, jotka muuttivat huvilapaikkakunta Kauniaisiin? Haluttiinko huoli piilottaa elämään, joka oli etäällä pääkaupungista, missä venäläinen vaikutus näkyi monissa asioissa? Emme voi kysyä ensimmäisiltä muuttajilta, mutta ehkä voimme lukea huolen rivien välistä jostain kirjeestä tai päiväkirjasta – jos sellaisia joskus ilmestyy.
Vuosikirjassa Historiska och litteraturhistoriska studier 100 (Ruotsalaisen kirjallisuusseuran vuosikirja 2025) on artikkeli Suomen liittämisen vuosisataisjuhla Venäjän keisarikuntaan. Suomen ja Venäjän historiapolitiikan ristiriita vuonna 1909 (vapaasti käännetty), jonka on kirjoittanut FT Johanna Wassholm. Se antaa kuvan lisääntyvästä sortovallasta. Miltä on mahtanut tuntua nuorista perheistä, jotka olivat valmiita vihreään maalaiselämään? He halusivat pois, enimmäkseen lasten vuoksi, oman hyvinvointinsa takia, yhteisöllisyyden vuoksi ja toteuttaakseen unelman puutarhasta ja kotieläimistä. Luulivatko he voivansa unohtaa, olla välittämättä venäläisten kovemmasta otteesta maastamme?
Vuodesta 1909 tulisi merkkivuosi, sillä Venäjällä haluttiin suuresti juhlia syyskuussa 1809 Haminan rauhansopimuksen satavuotisjuhlaa, sodan 1808–1809 päättymistä Ruotsin kanssa jolloin Suomi päätyi Venäjälle. Suomessa haluttiin juhlia maaliskuussa 1809 Porvoon valtiopäivien avaamista, jossa keisari lupasi ylläpitää maan ”perustuslakia”. Myöhemmin, valtiopäivien päättyessä heinäkuussa 1809, hän näki Suomen kansan ”korotettuna kansakuntien joukkoon”. Mutta venäläisen asetuksen mukaan juhlavuotta tuli virallisesti juhlia vain syyskuussa 1909, korostaen Venäjän voittoa. Valtiopäivien merkitystä tuli vähentää.
Ne, jotka suunnittelivat asettuvansa Kauniaisiin vuoden 1906 jälkeen, olivat kokeneet pettymyksen ”suureen adressiin”, ensimmäisen sortokauden (1899–1905), Bobrikovin murhan kesäkuussa 1904, aktivistien hiljaisen kamppailun mm. Fria Ord -lehden kautta sekä yhä kireämmän suhtautumisen Suomeen venäläisessä lehdistössä. Koulut näkivät synkkiä pilviä taivaalla. Lyhyen perustuslaillisen kauden (1906–1908) aikana pieni vanhempien ryhmä päätti vuonna 1906 perustaa Kauniaisten yhteiskoulun, Grankulla samskolan, joka aloitti toimintansa syyskuussa 1907. 11. syyskuuta 1914 annettiin asetus, joka mm. lisäsi venäjänkielen viikkotuntien määrän 24:stä 34:ään. Venäjän ”vallankumouksen puhkeaminen maaliskuussa 1917 herätti iloisia toiveita koko yhteiskunnassa”, eli Kauniaisissa, kuten koulun rehtorin Magnus Hagelstamin kirjoittamassa kirjassa Grankulla samskola 1907–1957 todetaan. Ei ollut yllätys, että koulun kellarista löytyi 40 vuotta sitten kasa Fria Ord -lehteä. Kun Magnus Hagelstam otti vastaan Kerenskin, Venäjän uuden johtajan, koululla 16. huhtikuuta 1917, kun tämä oli hoidettavana Bad Grankullassa, se koettiin koulussa suurena tapahtumana. Kun Kerenski lähti Kauniaisista, asema oli täynnä iloisia asukkaita, jotka toivottivat hänelle onnea kukkien ja makeisten kera. Kauniaislaisten mahdollinen pelko venäläisistä määräyksistä helpottui, mutta vasta joulukuun 1917 itsenäisyysjulistuksen myötä alettiin tuntea todellista vapautta.
Sisällissota kuitenkin puhkesi talvella 1918 ja toi Kauniaisiin uutta pelkoa. Varsinaisia taisteluita ei täällä käyty, vain yksittäisiä laukauksia. Seuraavina kahtena vuosikymmenenä vallitsi rauha ja rauhallisuus huvilakaupungissa. Tänä aikana Kauniainen nousi paikkakunnaksi, jossa kirjailijat ja taiteilijat läsnäolollaan ja työllään antoivat sille pysyvän, omaleimaisen kulttuurin ja ajatusten leiman. Se, että Kauniainen jo vuonna 1917 antoi asetuksen teollisuuslaitosten kieltämisestä, pelasti paljon vihreää nykypäivään saakka. Laskemme sen varaan, että vihreys säilyy.
CLARA PALMGREN FM, KULTTUURINEUVOS
KÄÄNNÖS: PATRICIA HEIKKILÄ